DREAMLESS 2013

VIDEO - PHOTOGRAPHS - DRAWINGS - INSTALLATION - TEXT

AURINKOISTA ANARKIAA KAKKUKESTEILLÄ

Kuka käski syödä liikaa täytekakkua?
Ja kaataa toisten lasten niskaan kylmää mehua?
Siitä joutuu paholaisen pannuun paistumaan.
Maailmassa ei säästy enää viattominkaan.

(Tuomari Nurmio: Lasten mehuhetki ('Children's Soda Party'), 1981)

Oliver Whiteheadin näyttelykokonaisuus Unelmaton (Dreamless, 2013) esittää kurkistuksen karkkiväreissä kylpevään ja muffinssin tuoksuiseen lastenjuhlaan, missä pikkuprinsessat ja minisupersankarit ilottelevat ja riemuitsevat sokerihumalassa. Näissä kakkukemuissa melkein kaikki sellaiset asiat ja käytöstavat, jotka eivät tavallisesti tulisi kysymykseen, ovat sallittuja. Tällä kertaa käyttäytymisohjeita jakavat kontrollifriikit vanhemmat on nimittäin jätetty kotiin, ja perheen pienimmät saavat toteuttaa itseään spontaanilla tavalla, vapaan ja vallattoman tunnelman vallitessa. Kakkua syödään suoraan tarjottimelta käsin ja sitä puristellaan pienissä nyrkeissä ja sormien välissä kuin muovailuvahaa. Välillä kakkumössöä innostutaan jopa heittelemään yli pöydän kohti vastapäätä istuvaa juhlijaa. Vaikka lapset villiintyvätkin juhlien edetessä - ja sokerihumalan noustessa - ja vaikka kaikkein parhaimmat pöytätavat unohtuvat herkuttelun lomassa, paholaisen pannuun ei onneksi päädy yksikään pienistä juhlijoista.

Lasten juhla verraton…

Kaksikanavaisessa videoinstallaatiossaan Unelmaton (2013) Oliver Whitehead seuraa pienen lapsijoukon valmistautumisista juhlatilanteeseen, todelliseen herkkuhetkeen, missä pöytä notkuu valtavan leivos- ja karamellivalikoiman alla. Aluksi pienet, alle kouluikäiset tytöt ja pojat, pukeutuvat valitsemiinsa asusteisiin ikään kuin olisivat matkalla ystävänsä syntymäpäiväkekkereille tai lasten naamiaisjuhliin. Lapset käyttävät runsaasti aikaa juhlahahmojensa luomiseen ja valmisteluun; kasvoihin maalataan sydämiä, hämähäkkejä, perhosia ja liskoja, ja päälle puetaan monen moisia asusteita supersankarin viitoista, kipparin hattuihin ja prinsessakruunuihin.

Kun pienet kutsuvieraat lopulta saatetaan suuren juhlapöydän ääreen valkeiden harsoverhojen rajaamaan tilaan, ilmeet ovat samaan aikaan innostuneita ja hämmästyneitä. Epäusko vilahtaa hetken muutamilla kasvoilla – onko tämä kaikki todellakin meitä varten? Valkealla liinalla päällystetty pöytä on katettu värikkäin muoviaterimin ja servietein, ja tarjolla on houkutteleva määrä erilaisia karamelleja, keksejä, muffinsseja sekä kakkuja. On selvää, että kaikki juhlapöydän antimet on valmistettu suurella pieteetillä; kakut ovat auton, nuken, sydämen, jopa hopeisena kimaltelevan käsiaseen muotoisia. Ne saavat lapsilta ihailevia katseita, ja aluksi niitä kosketellaan hellästi ja kakkupaloja leikataan siististi siivu kerrallaan.

Juhlien edetessä ja kakkujen vaihtuessa kerta toisensa jälkeen hienompiin, lasten käytös alkaa muuttua villimmäksi. Kun kakkujen sisältä alkaa vielä löytyä yllätysleluja, tämä saa lapset hyökkäämään kakkujen kimppuun ja repimään kakut auki muovihaarukoin ja käsin. Aarrejahti ja yllätysten tavoittelu rohkaisee lapsia aina vain villimpään toimintaan. Kakkujen raunioista kaivetaan esiin kaikki leluyllätykset, lopun kakun jäädessä pöydälle rikkirevittynä ja syömättömänä. Tuomalla lelut kakkujen sisälle lasten löydettäväksi ja kilpailtavaksi, Whitehead haluaa kiinnittää huomion niihin erilaisiin mielleyhtymiin, joita lelut ”kulutusfetisseinä” herättävät. Vaikka lelut ovat ikään kuin lasten maailman symbolinen merkki, samalla ne ovat myös tyydyttämättömän ja usein kyltymättömän halun kohteita, samoin kuin myös lasten välisen kilpailun välineitä ja palkintoja.

Sievän nukkekakun kohtalo on kenties kaikkein karmaisevin. Nukkeparan vaaleanpunaisten hiusten verhoama pää joutuu ensimmäisenä hävityksen kohteeksi, kun lapset repivät ensin irti nuken naaman ja sitten nuken vatsan. Pään ja vartalon sisälle piilotetut lelut kiskotaan esiin kuin teurastetun eläimen sisäelimet. Kakun rikkirepiminen on kuin kannibalismia; nuken marsipaanikäsistä ja -jaloista revitään ja haukataan palasia. Lopulta kakku näyttää enemmän pommituksen uhrilta kuin konditoriaherkulta ruumiinosat ympäriinsä levinneinä. Vain yksinäinen marsipaanisilmä naamanriekaleessa tuijottaa pöydältä suoraan kameraan. Mieleeni tulee vanha lastenlaulu Pikku-Maijan hyljätystä nukesta, joka murheissaan laulaa vanhan nukkekodin nurkassa: ”Lapsikullat, te nukkea vanhaakin, siis kohdelkaa hellimmin!”

Juhlia edeltävän jännittyneen tunnelman Whitehead on myös tallentanut muotokuvavalokuviin, joissa nuoret juhlijat esittäytyvät juhlamaskeissaan ja -asuissaan. Toinen valokuvasarja esittelee puolestaan tyhjentyneen juhlapöydän hävitystä juhlien jälkeen, juhlijoiden poistuttua paikalta. Kamera vaeltaa hiljalleen pöydän yllä tallentaen sotkua ja poimien erilaisia yksityiskohtia pitkin pöytää levinneiden ruuantähteiden ja koristeiden joukosta. Pienet muoviset lelut, joista vielä hetki sitten kisattiin innokkaasti, ovat nyt sotkeutuneet ruuantähteiden joukkoon, ja ne unohdettu juhlien jälkeiselle herkkukaatopaikalle.

Mukana myös yllätyslelu!

Erilaiset lelut, kuten pikkuautot, nuket ja muovisotilaat - ovat olleet jo pitkään taiteilijan kiinnostuksen kohteena, ja niin myös Unelmaton -teoksessa. Taiteilijan mukaan lelut todistavat – muiden erilaisten esineiden tavoin – samaan aikaan niin ”muotoilusta ja hedonismista”, kuin myös ”väkivallasta ja aggressiosta”. Ensivaikutelmaltaan näennäisen helppo video juhlivista ja herkuttelevista lapsista saa pian hieman tummempaa sävyä, kun katsoja alkaa pohtia lapsille suunnattua markkinointia, jota teoksessa ilmentävät niin lasten halun kohteena olevat lelut, samoin kuin myös monenlaiset houkuttelevat herkut, jotka saavat lapset syömään huvin vuoksi, huomattavasti enemmän kuin mitä olisi tarpeen.

Unelmaton -teoksen yhtenä innoittajana onkin toiminut nykypäivän kulutusmaailman lapsille suuntaama tuotemarkkinointi, jossa syötävät ja juotavat verhotaan yhä useammin lelujen, elokuvien ja sarjakuvien maailmasta tuttuun kuva- ja hahmomaailmaan. Mainonnassa vedotaan lapsiin vahvalla visuaalisuudella ja tunteilla, käyttäen häpeilemättä hyväksi lasten kiintymystä tuttuihin hahmoihin. Yhä tavallisempaa on myös se, että vaikkapa ruoka ja lelu kulkevat käsi kädessä samalla tarjottimella pikaruokaravintolan kassalta ravintolapöytään tai murojen kylkiäisenä murolaatikon pohjalta aamiaispöytään. Näiden kahden kulutushyödykkeen – ruuan ja lelun – välinen suhde on jo muuttunut lähestulkoon symbioottiseksi, enemmänkin vallitsevaksi säännöksi, kuin pelkäksi satunnaiseksi poikkeukseksi. Lahjalelu ikään kuin palkitsee lapsen syömisestä, vaikka ravinnon nauttimisen tulisi olla luonnollinen osa kasvavan lapsen elämää, ilman ylimääräisiä kannustimiakin.

On myös yhä tavallisempaa, että lapsille suunnatut ja markkinoidut elintarvikkeet liittävät ruuan suosittuihin animaatio- ja sarjakuvahahmoihin, peleihin, leikkiin, huumoriin, taikuuteen ja fantasiaan – erilaisiin vahvoihin brändeihin, jotka ovat syöpyneet lasten mieliin. Enää yksinomaan makeiset ja jäätelöt eivät jäljittele lasten viihde- ja lelumaailman kuvastoa, vaan samaan tapaan kananuggetit, aamiaismurot ja suklaavanukkaat puetaan helpommin sulatettavampiin ja lapsia houkuttelevampiin asuihin. Enää tärkeää ei ole pelkkä ruuan hyvä maku ja terveellisyys, vaan tärkeämpää on vedota lapsiin ruuan – ja erityisesti sitä suojaavan kääreen – visuaalisella ulkoasulla ja sitä kautta houkutella lapsia ruuan pariin. Hernekeiton ja pannukakun tai vaikkapa kanaviillokin aika taitaa olla jo ohi, sillä tylsällä ulkoasulla on vaikeaa pärjätä nykypäivän ruokakulttuurin visuaalisuuteen ja näyttävyyteen perustuvassa maailmassa, jossa oikea tarve, terveellisyys ja hyvät ravintoarvot jäävät harmillisesti taka-alalle.

Kati Kivinen